Yhteystiedot

Lisää yhteystietosi tähän klikkaamalla salamaikonia, joka ilmestyy tuodessasi hiiren tämän tekstin päälle


Suuri Seikkailu esi-isiemme maassa


Itärajan ylittäminen on aina jännittävää. Neuvostoajan jäänteenä kehottelimme toisiamme pitämään ilmeemme peruslukemilla, jotta tullimuodollisuudet Niiralassa sujuisivat mahdollisimman sutjakkaasti. Monenlaiset paperit ja lappuset oli täytetty ja rahat laskettu jo ennen rajalle tuloa. Tulliselvityslomaketta ei kuitenkaan menomatkalla katsottukaan, vaan jouduimme olemaan pienessä jännityksessä koko matkan ajan: mikähän olisi tilanne pois tultaessa?

Isäni oli eläessään monesti ajatellut käyttävänsä meitä lapsia kotikonnuillaan, mutta kuolema kolmisen vuotta sitten esti suunnitelman lopullisesti. Uusi tilaisuus tarjoutui talvella, kun setäni Ilmo Piirainen lupautui meitä, veljeäni Jaakkoa ja minua Impilahdella käyttämään. Nyt matkasimme siis kohti monista kertomuksista tuttua tuntematonta. Ilmon, Jaakon ja minun lisäkseni seurueeseen kuului Ilmon tyttöystävä Aune ja puolisoni Juha Kärki.

Raja Suomen ja Venäjän välillä on kuin raja kahden eri maailman välillä. Tuskin monessakaan muussa paikassa elintasoero ihmisten välillä on niin suuri kuin tuon rajan eri puolilla. Mietin, kuten varmaan moni muukin ennen minua, millaistahan alueella olisi, jos se olisi säilynyt suomalaisilla. Joka tapauksessa, maasto mäkineen ja kallioisine rinteineen miellytti minua, Etelä-Karjalassa kasvanutta, mutta 25 vuotta Oulun lakeuksia katsellutta naisihmistä.

Sortavalaan oli rajalta noin tunnin ajomatka. Söimme kaupungissa myöhäisen lounaan ja vaihdoimme valuuttaa. Matka jatkui Kirjavalahden ohi rantatietä Harlun Läskelään. Läskelässä ihailimme alkukesän vuolaasti virtaavaa Jänisjokea. Kosken ylittävä silta oli pahasti rapistunut, ja hieman pelokkaana katselin, kuinka miesväki uskaltautui sillan kävelytieosuudelle. Suomessa vastaava paikka olisi jo aika päivää asetettu käyttökieltoon.

 

Kirjavalahti Läskelänkoski


Ajoimme vanhaa tietä kohti Impilahden kirkonkylää. Pysähdyimme Metsäkylän hautausmaalla, johon oli asetettu suuri kivi merkiksi paikan entisestä käyttötarkoituksesta. Siellä maan povessa lepäsivät ainakin ukkini isä Antti Piirainen ja vauvana pois nukkunut setäni Kalevi. Puiset ristit olivat aikojen kuluessa tuhoutuneet. Silti hautausmaan katselu sai mielet hartaiksi.

Seuraava pysähdyspaikka oli Impilahden sankarihautausmaa. Sieltäkin ristit oli viety pois, mutta paikalla oli 1990-luvulla asetettu muistolaatta. Ilmo kertoi paikalle haudatun noin 270 impilahtelaista sankarivainajaa. Tien toisella puolella oli sijainnut Impilahden luterilainen kirkko, jonka portaita kiipesimme ylös. Nyt kirkon paikalla oli puutarhaviljelmiä ja suuri puinen talo. Pienet kasvimaat lienevät nykyisille impilahtelaisille tuiki tarpeellisia leivän jatkamiseen ja talvesta selviämiseen.

 

Merkkikivi Kirkon portaat


Pitkärantaan saavuttiin illansuussa. Hotellimme oli tehty erottamalla yksi pääty tavallisesta kerrostalosta, joten vietimme kaksi vuorokautta paikallisten ihmisten keskuudessa. Ravintolassa illalla iski kielimuuri eteemme. Kukaan henkilökunnasta ei osannut suomea eikä englantia, eikä kukaan seurueestamme venäjää. Ruokalista oli kirjoitettu venäjäksi, ja vähän arpapelillä saimme hyvät illallisannokset. Keittoa eikä kalaa tuntunut talosta löytyvän. Seuraavan aamun aamiainenkin jäi samasta syystä hieman puutteelliseksi. Tiistaiaamuna, 1.6. koitti sitten vihdoin Se Suuri Päivä, patikkaretki Ilmon, isämme ja heidän sisarustensa kotitalon paikalle Kytösyrjään. Varustauduimme matkaan hankkimalla makkaraa, pietarinlimppua ja hedelmiä reppuihin. Mukana oli vielä aimo annos seikkailumieltä, ja sitähän sittemmin totta totisesti tarvittiinkin.

Leppäsillasta pääsimme vielä muutaman kilometrin autolla Vuorilammen kylään asti. Siellä vaihdettiin kumipyörät saappaisiin. Venäläiset olivat aloittaneet metsätyöt alueella, joten pahaksi onneksemme vanha tienpohja oli myllätty tunnistamattomaksi. Kävi kuten ei olisi pitänyt käydä, lähdimme väärä reittiä kulkemaan. Ilmo oli toisenkin evakkomatkan alkaessa poikanen ja 60 vuotta koskemattomassa erämaasa oli tehnyt tehtävänsä. Tarvoimme ristiin rastiin väliin soista väliin mäkistä maastoa. Ohitimme karhun talvipesän ja muutaman päivän vanhat jätökset. Varmaan se nallekin meitä jostakin korpikuusen takaa tarkkaili.

 

Htelli Pitkäranta Retkelle lähtö


Kiipesimme kukkulalle, mutta mitään lampea ei näkynyt. Viimein Ilmokin tunnusti meidän olevan eksyksissä, mitä varmaan me muut olimme jo tovin aikaa arvelleetkin. Kaikilla säilyi kuitenkin huumori, olihan repussa eväitä ja ilma kauniin aurinkoinen.

Jonkin aikaa vielä samottuamme edessämme siinsi kuin siinsikin rantapensaiden takana lampi. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti sen olevan väärä. Onneksi Ilmolla oli kartta mukana, ja lammen muodosta ja auringonsuunasta päättelimme sen olevan Pieni Haukilampi. Palasimme tulosuuntaan ja Jaakko kiipesi korkean mäen laelle, josta näkyivät "oikeat" lammet, Ylä- ja Alahaukilampi. Olimme pyörineet alueella ristiin rastiin lähelläkin noita lampia, mutta maan tasalla tiheä puusto oli estänyt näkyvyyden. Lampien välillä virtasi pieni joki, jonka ylitse oli aikoinaan ilmeisesti ollut useitakin siltoja, nyt ei ainuttakaan. Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: kiertää lampi tai rakentaa kaatuneista puista silta. Valitsimme jälkimmäisen, ja pääsimme kuivina puron toiselle puolelle. Nyt oli vielä ylitettävänä mäki, laskeuduttava alas. Olimme päässeet esi-isiemme pyhälle maalle.

 

Suunnistusta Jokea ylittämässä

 

Perillä viritimme nuotion, paistoimme makkaraa, ja kyllä se venäläinenkin hyvältä maistui! Talosta ei ollut jäljellä kuin porrasaskelma. Rinteessä oli kivistä rakennettu maakellari, jonka katto oli aikojen saatossa romahtanut. Sinne esi-isäni olivat säilöneet hillonsa ja sienensä talvien varalle. Alempana oli vielä saunan jäännökset. Saunan, jossa isäni ja hänen sisaruksensa olivat ensimmäiset parkaisunsa päästäneet! Pois pääsimme venäläisten tekemää metsäautotietä. Jos menomatkalla olisimme tuon tien löytäneet, olisi moni asia jäänyt näkemättä ja kokematta. Nyt tuosta tiestä on sekin hyöty, että pahasti myllätty tie ei ihan äkkiä metsity. Ehkäpä palaamme tuolle paikalle vielä joskus omien lastemme kanssa.

 

Kotitalo Turusenjoki

 

Paluumatkalla Pitkärantaan Ilmo esitteli meille vielä Kitilän ortodoksisen kirkon paikan. Suomalaiset olivat miinoittaneet kirkon talvisodassa perääntyessään, ja sen mukana oli mennyt kirkollinen venäläisiä. Tutustuimme myös Surun Risti -monumenttiin Koirinojalla. Toivottavasti ei näiden rajaseutujen asukkaiden enää tarvitsisi kokea mitään samanlaista. Sota puolin ja toisin aiheutti liian suurta kärsimystä. Lähtöpäivän aamuna edellisaamusta viisastuneina söimme runsaan ja maukkaan aamiaisen. Jätimme Pitkärannalle taaksemme, ja käväisimme vielä entisen Kytösyrjän kansakoulun raunioilla.

 

Kitelänortodoksikirkon puuristi Kansakoulun raunioilla

 



Kuten kaikki hyvät kertomukset, tämäkin päättyi onnellisesti. Tullimuodollisuudet palatessa olivat yhtä sujuvat kuin menomatkalla. Puristin taskussani Kytösyrjästä löytynyttä punaraitaista lautasen kappaletta. Sen asetan muiden aarteitteni joukkoon.

6.6.2004 Marjaana Kauppinen